Kun käy tarpeeks pohjalla ei oo muuta tietä ku ylöspäin

Maanantaina me eksyttiin koulutunnille. En muista milloin viimeksi olisin ollut niin turhautunut itseeni ja mieli maassa. Kärjistettynä ratsastus ei sujunut ollenkaan, tuntui etten osaa enää ratsastaa ja että kaikki kahden vuoden aikana tehty työ olisi ollut turhaa tai ettei sitä olisi ollutkaan. Kirsikkana kakun päällä valmentajan moralisoinnit siitä, että hevoseni menee hukkaan, kun en päivittäin ratsasta sitä kunnolla läpi eikä me olla vielä tällä kaudella kisattu.

Etenkin suoristaminen vasemmassa laukassa oli täysin mahdotonta ja hevonen kaatui holtittomasti sispohjetta päin jättäen ulko-ohjan täysin tyhjäksi. Motivaatio työstää laukkaa ja mitään muutakaan sen jälkeen tippui pohjille, kun mikään apu ei tuntunut vaikuttavan tilanteeseen auttavasti. Lopulta luovutin ja annoin hevosen kaatua sisälle...

Kaiken surkuttelun keskellä kuitenkin jotain siitäkin valmennuksesta tarttui hihaan, sillä tärkeimpiä vinkkejä (taas kerran) oli se, että

• mun istunta on huonontunut ja kallistunut liikaa oikealle, minkä takia hevonen ei ymmärrä seurata mun painoapuja
• ilman ulkoapuja hevonen ei ikinä tule läpi vasemmassa laukassa (tai missään muussakaan askellajissa tai suunnassa)
• ne etujalat pitää saada siirrettyä ulkoa sisälle takajalkojen eteen samalle uralle
• sisäpohje puolestaan varmistaa ettei hevonen pienennä ympyrää tai lähde uralta sisälle
• ja ettei missään tilanteessa sisäohjasta vetäminen ja ympyrän pienentäminen ole ratkaisu ongelmaan

Kesä 2014

Onneksi se päivä oli vain maanantai. Tiistaina Halla oli kuin eri hevonen! Ratsastin Hallan kentällä auringonpaisteessa ja selkeästi kentällä olo antoi Hallallekin uutta työskentelyintoa. Ratsastin monipuolisesti siirtymisiä, väistöjä ja taivutuksia tavoitteena rennosti avuilla oleva hevonen, joka liikkuisi myös vasemmassa laukassa suoraan. Aloitin laukkaamisen suoralla uralla, jossa olisi itsekin pakko olla menossa suoraan eteenpäin, pitää ulko-ohja kädessä ja istua suorassa, paino tasaisesti molemmilla istuinluilla ja ajatella istuvansa takajalkojen päällä. Parin laukannoston jälkeen pystyttiin laukkaamaan myös ympyrällä kaatumatta sisälle ja fiilis hevosen selässä oli mahtava! Unohduin hetkeksi fiilistelemään sitä tunnetta, kun hevonen on pitkästä aikaa täysin avuilla ja työskentelee mun kanssa yhteistyössä täysillä, ja ratsastus venähti melkein puoleentoista tuntiin.

Keskiviikkona jatkettiin siitä mihin tiistaina jäätiin ja kapusin Hallan selkään hieman sekavissa tunnelmissa. Voisiko Halla olla toista päivää yhtä hyvä, vai mätkähetäänkö kuvainnollisesti taas naama edellä vuoren huipulta alas? Sitä ei kuitenkaan tapahtunut. Ravissa Halla oli alusta asti aivan unelma, toimi kuin ajatuksesta ja pystyin keskittymään vain hyvältä näyttämiseen selässä! :D
Vasen laukka oli myös edelleen yhtä hyvä kuin tiistaina, mutta tämän päivän murheenkryyniksi paljastui oikea laukka. Laukka tuntui selkään jäykältä, eikä Halla jaksanut millään pitää laukkaa lyhyenä. Yhtenä syynä voi tietysti olla se, että jätin oikealle laukkaamisen viimeiseksi ja hevonen oli jo niin väsynyt kolmannen kovan treenipäivän jälkeen. Päällisin puolin kuitenkin erinomainen fiilis tallilta lähtiessä iltahämärissä.

Toivoa täynnä oleva torstai starttasi pitkästä aikaa hyppärillä, jonne menin erittäin ristiriitaisissa tunnelmissa. Pelkäsin, että pitkästä aikaa monta päivää putkeen kovaa treenaaminen veisi mehut ja hevonen ei jaksaisi hypätä ollenkaan, että se eilinen huono laukka jatkuisi tänäänkin, tai ettei hevonen enää olisikaan hyvin avuilla vaan ryysäisi vaan holtittomasti joka esteelle vailla kontrollia. Onneksi taas oma pelko osoittautui turhaksi! Halla hyppäsi moitteettomasti (vaikka alkoikin kunnolla hyppäämään vasta, kun esteet alkoivat nousta) ja oli heti alussa hurjan fiksu ja kuuliainen. Halla suoriutui jokaisesta hypystä huippuhyvin, mutta viimeisellä radalla kuski jäi liikaa fiilistelemään lähdön rentoa lyhyttä laukkaa ettei tarkistanut onko hevonen pohkeen edessä, joten Halla tuumasi että nyt on parempi jättää hyppäämättä. Stoppi ekalle esteelle oli hyvä wake up call itselleni ja uudemmalla yrityksellä kaikki meni nappiin! Viimeinen rata oli 90-100cm eikä korkeus ollut mikään ongelma tälle suomineidolle. Pikkuhiljaa alan itsekin pääsemään yli "rimakauhusta", vaikka taas taukoa on ollut pari kuukautta. Kun luottaa hevoseen ja toimivaan yhteistyöhön, ei tarvitse pelätä esteiden korkeuttakaan. Yhdessä me päästään yli esteestä kuin esteestä! ♥

Ja näillä fiiliksillä me jatketaan taas ensi viikolla! Viikonloppu on pyhitetty kevyelle palauttelulle ja maastoilulle! Muistakaa nauttia keväisestä säästä karvaturpienne kanssa! ♥