Hevosen omistajan elämä ei aina ole helppoa. Veikkaan, että moni, ellei jopa jokainen hevosenomistaja käy joskus pitkiä pohdiskeluja itsekseen tämän harrastuksen toimivuudesta. Siitä, onko tässä mitään järkeä.
Kehtaan väittää, että itse en todellakaan ole päässyt helpolla. Tai no, siinä mielessä kyllä, ettei Halla missään vaiheessa ole sairastellut kunnolla tai mennyt rikki. Rahaa on palanut hevoseen vain sen välttämättömän terveydenhuollon, asumisen ja omien valmentautumisten sekä materialismin vuoksi. Mutta jokainen lajiin perehtynyt henkilö tietää, ettei tässä lajissa ole kyse rahasta.
Minun ja Hallan ensimmäiset kaksi vuotta olivat hyvin aaltoilevia. Oli päiviä, jolloin olin onneni kukkuloilla harrastukseni ansiosta, mutta sitten saattoi olla viikkoja, kun hevosen pito oli pakkopullaa ja valoa tunnelin päässä ei meinannut nähdä millään, vaikka miten koitti katsoa eteenpäin. Ihmiset, jotka ovat nähneet meidän touhua lähempää, jopa päivittäin varmasti tietävät, että tie tähän päivään on ollut hyvin rosoinen. Välillä sitä polkua ei ole nähnyt ollenkaan. Valehtelisin, jos väittäisin etten ikinä ole miettinyt Hallasta luopumista ja palaamista takaisin vuokrahevosiin. On sitä muutaman kerran minulta kysyttykin, että eikö olisi parempi vain luovuttaa?
Jokin on silti saanut mut pitämään kiinni tästä kaikesta mitä mulla on. Kiintymys ja rakkaus Hallaa kohtaan on niin suurta, etten pahimpinakaan hetkinä ole kestänyt ajatusta hevosesta luopumisesta vain sen takia, että tämä on niin perkeleen vaikeaa. Eikä mua ole kasvatettu luovuttajaksi.
Jossain vaiheessa meidän (tai pikemminkin minun) oravanpyrä pysähtyi. En osaa sanoa tarkalleen milloin, tai miksi, mutta tiedän vain sen, että nyt se turhautumisen synkkä mörkö ei enää vaani joka hetki selkäni takana. Muutos on varmasti monen tekijän summa. Viime syksyn valmentajan vaihdos, alkuvuodesta vaihtunut tallipaikka, erittäin hyvä talli-ilmapiiri, kevätaurinko... Tällä hetkellä tää kaikki vaan toimii niin hyvin ja tuntuu, että palaset ovat nyt loksahtaneet paikoilleen.
Pakko kyllä myöntää, että ei tämä vieläkään ole helppoa. Tämän kevään aikana hevosen kehittyessä harppausmaisin askelin (tai siltä ne ainakin minusta tuntuvat) olen kerran jos toisenkin joutunut käymään mielessäni keskusteluja siitä, miksi tämä koko touhu tuntuu välillä niin vaikealta. Mutta nyt haasteellisuus ja vaikeudet tuntuvat erilaisilta kuin ennen. Ne eivät tunnu enää mahdottomilta ylittää. Erään hyppärin alkutunnin epävarmuudesta huolimatta oivalsin, että se turhautuminen uuden ja oudon edessä kuuluu asiaan. Eihän me muuten voitaisi kehittyä Hallan kanssa tiiminä. Viimeisten viikkojen ja kuukausien aikana olen kasvanut sekä kehittynyt ratsastajana paljon. En enää soimaa itseäni epäonnistumisista ja jää märehtimään murheisiin kuten ennen, vaan yritän seuraavalla kerralla paremmin. Vain niin päästään eteenpäin. Ikinä ei tule valmista, jos ei asioille tee mitään.
Suomalaiseen kulttuuriin ei kuulu kertoa muille, jos asiat ovat hyvin. Suomalainen valittaa, tai on hiljaa jos ei mitään valitettavaa ole. Mutta mä aion sanoa sen teille ääneen, silläkin uhalla että karma potkaisee mua heti seuraavan kulman takaa perseelle koska menin leuhkimaan...
Mä olen onnellinen tässä ♥
Juuri tässä ja nyt, missä ollaan Hallan kanssa. Mä haluan pitää kiinni näistä hetkistä ja näistä muistoista, jotta sillä hetkellä kun se mörkö alkaa taas kummittelemaan voin muistuttaa itseäni että sen ei tarvitse voittaa tätä taistelua.
